Viime aikoina olen useammin kuin kerran
jäänyt miettimään pariskuntia ympärilläni. Osa on ollut vuosia
yhdessä, kasvanut toiseen kiinni. Elämä ja parisuhde on, no, ok.
Jossain vaiheessa havahdutaan siihen, että tässä ollaan, yhdessä
junnataan kahdeksatta vuotta, on ”ihan kivaa”. Kaverit ympärillä
astuvat avioon, lapsia alkaa syntyä yhdelle jos toiselle. Toiset
taas päätyvät eri teille. Pitäisikö sitä meidänkin? Naimisiin.
Tai ainakin lapsi, kun ei ihan nuoriakaan enää olla.
Sitten on niitä, jotka kohtaavat sen
oman oikeansa, puoliskonsa. Ihmisen jonka kanssa haluavat jakaa
kotinsa, elämänsä, ajatuksensa. Mennään rakkaudesta naimisiin.
Tehdään rakkauslapsia. Eletään hyvä, lämmin elämä yhdessä.
Olen varmasti lukenut pari romanssia
liikaa, kun en saa tekstiin ripaustakaan kyynisyyttä.
