Voi kaunokit

Sorry ystäväiseni. Lista asioita, joita en osaa, on suunnattoman pitkä. Kukat kuuluvat listan kärkipäähän. Eteläparveke osoittautui liian kuumaksi näille kaunokeille. Tällaisina miellyttävän pilvisinä ja viileinä kesäpäivinä lehtivihreä vielä pihisee, mutta paisteella parvekkeellamme ei jaksa edes käsittelemätön puutuoli. Säilytin pöytää ja tuoliparia talven yli katottomalla parvekkeellamme, ja keväällä vanhan lakan saattoi puhaltaa pinnoilta pois. Uutta lakkapintaa tosin ei ole näkynyt. Kohtahan sen levittäminenkin on turhaa, kun syksykin on jo ihan nurkan takana ja jouluun ei ole puoltakaan vuotta.

Jotta ei vallan synkkyyteen vajota, jotain saan jopa elämäänkin:

 

Kuppi nurin

Joskus menee kuppi nurin. Lapsella kirjaimellisesti oikeastaan aina, kun syödään. Äidillä kuvainnollisesti silloin, kun lapsen kuppi kääntyy sen yhden kerran liikaa. Tapahtui eräänä(kin) päivänä, että ruoka ei ollut valmista juuri sillä silmänräpäyksellä, kun ulkovaatteet oli saatu riisuttua: Äiti sulattaa pakastepinaattikeittoa kutosella, voitelee leipää ja pilkkoo kurkkua. Lapsi huutaa. Koutsi katsoo tv:tä. Kuinka ollakaan selän takana keitto kiehuu yli, leviää pitkin keraamista pintaa ja valuu lieden reunan yli pitkin kaapin seinää (ei, meillä ei ole integroituja kodinkoneita). Pöydässä lapsi huutaa kuumaa keittoa, kaataa kupin jos toisenkin jo ennen kuin äiti on ehtinyt pöytään ja viskoo kurkut pitkin seiniä. Äiti huokaa, hymyilee ja istuu syömään maidon, kurkunpalojen ja pinaattikeiton keskelle. Kaadetaan lisää maitoa mukiin – ja lattialle. Lopulta keittokin. Kerrankin lapsi saa syödä niin kuin itse haluaa, kukaan ei kiellä eikä muistuta pöytätavoista. Koutsi pesee lattian ennen kuin äiti ehtii kuvata sotkun.

Lyhyesti:

1. Kannattaa keittää kolme pakettia keittoa, jotta kattilaan jää syötävää.

2. Teflonkattila on oiva.

3. Pinaattikeitto irtoaa hyvin huonosti seinistä.

4. Maito haisee, jos sen pesee pois pelkällä vedellä.

5. Liesi kiiltää eikä sen takana tai alla ole enää murusia.

Kahdeksastaneljään-luksusta

Olen henkeen ja vereen rutiini-ihminen ja elän ehdottomasti ja nimenomaan kahdeksasta neljään: aamulla herätään, päivällä tehdään töitä, illalla harrastetaan tai ollaan, yöllä nukutaan. Ihanan tavallista, säännöllistä ja turvallista. Paitsi että meidän perhe ei elä niin. Kun minä ja lapsi tulemme kotiin, Koutsi lähtee töihin. Aina. Paitsi nyt kesällä, yhden kuukauden ajan meillä eletään kahdeksastaneljään-luksusta. Toisen kuukauden lomailemme kaikki yhdessä, mutta siitä ei sen enempää. Seuraavan kerran saan tätä luksusta vuoden päästä.

Ensimmäinen puistokesä

Miten se onkin niin... Koko talvi ja kevät, ihan tähän asti on leikkipuistossa ollut kovin hiljaista silloin, kun me siellä olemme. Satunnaisesti olemme törmänneet kohderyhmään. On siten ollut aivan sama, millaisissa vetimissä hiekkaa kauhoo. Ja käytännön nimessä varustus on tietenkin asiaankuuluvan kulunutta ja siksi huoletonta. Ja miten se sitten onkin niin, että kun äidin yllä on jo valmiiksi likaiset, pesussa kauhtuneet pinkeän pinkit olohousut ja entinen valkoinen yläosa (onneksi sentään uudet, puhdasolkaimiset liivit) ja lapsella kierrätysvaatetus (kivan värinen ja yhteensopiva tosin), alkaa puisto yhtäkkiä täyttyä. Lapsen riemulla ei ole rajaa, mutta äiti laskee ripeästi aurinkolasit otsalta silmille.

Nyt selvisi minullekin puiston pukukoodi.

Hiekkaa ämpäriin

Kun lumet olivat sulaneet ja leikkipuiston hiekkalaatikko täytetty uudella hiekalla, istuin laatikon reunalla ja lapioin hiekkaa ämpäriin. Koska todellisuus on tarua ihmeellisempää, minulle selvisi tämän kesän kohokohta. Silmänräpäyksen aikana näin kesäni filminauhan: istun hiekkalaatikon reunalla ja lapioin hiekkaa ämpäriin.

Milloin käyttäisin kaikkia niitä tammikuussa nettikaupasta tilaamiani ihanan raikkaita hellehepeniä?! Mikä veisi voiton leikkipuistolookissa? Maataviistävä maksimekko ja gladiaattorisandaalit vai halpahallin hiostavat tuulihousut ja marketin alelenkkarit? Vai ehkä odotusajalta hyvin säilyneet jo valmiiksi hiekan väriset shortsit? Röyhelöbikinit?Varvastossuilla ei ehdi juosta karkulaista kiinni, lenkkarit – ja mehukkaat sukat – huh ja valkoiset tennarit, no, ovat valkoiset tennarit.

En sittenkään osannut varautua kesäpäivien viettoon. Rantapäivät voinee laskea kahden käden sormilla. Sadepäiviin eivät riitä edes varpaat. Kesäisen kepeän fiinisti kaupungilla, lapsen kanssa tai ilman, korkeintaan kolme kertaa. Mummoloissa ainakin kahdesti viikossa. Omassa pihassa ja lähipuistossa: joka päivä.

Syödäkin pitää

Tämän takia meillä syö muroja vain Koutsi.

Punaisia pilkkuja

En ole koskaan oikein ymmärtänyt bloggaamisen ideaa. Miksi kertoa elämästään ja jakaa ajatuksiaan kaikille? Ja kuka ihme näitä juttuja oikein lukee? Mutta koska olen tällainen laumasielu, tottahan sitten minunkin pitää. Tämä on sitten realitya. Koska todellisuus puree.

 

Ehkä näin kesällä kun on vähemmän töitä – ja lämmin – kynä, sormet ja ajatukset luistavat paremmin.

Aamulla puistossa huomasin, että tukka on jäänyt harjaamatta ja meikki puolitiehen. Vaikka ei tuolla sinänsä ollut mitään väliä. Kaksinhan me siellä Ipan kanssa hyttysten imeskeltävänä olimme. Aloitin kyllä joka-aamuisen kaunistautumisen, mutta se jäi jotenkin kesken, kun tuli eteen yllättävä käänne. Olisikohan ollut kakkavaippajuttuja.

Meillä aamut alkaa onneksi varhain, niin ehtii tehdä kaikenlaista. Kuten saada sätkyn pienistä punaisista puremista omassa vatsanahassa. Niistä säikähtäneenä lähti kaikki sängystä irtoava koneeseen. Mietin jo koko vaatehuoneen saunottamista, mutta koska kukaan muu perheestä ei näistä kärsi, luulen, että ovat vain jotain pikkuhyttysten aikaansaannoksia (googlasin). Yksi siivousasia johti toiseen ja kolmanteen ja sitten Ipa olikin jo aika kireänä vaatimassa ulos. Kurahousua ja saappaita, voi tätä Suomen kesää.