Poikki

Huhhuh, pakko sanoa, että olen aika puhki. Ehdin kesän aikana unohtaa, millaista työssäkäyvän arki on. Koska Koutsi tekee työtään tällä hetkellä iltojen lisäksi myös aamuisin, minä teen aamutoimet lapsen kanssa ja vien hänet hoitoon. Päivällä jaan huomioni keskimäärin 80 ihmistaimelle. Töiden jälkeen haen oman taimeni päiväkodista ja vietän hänen kanssaan intensiivisen neljä-viisituntisen, teen iltatoimet - ja nykyään myös nukutan yöunille. Sama kuvio toistuu jokaisena arkipäivänä. Jos Koutsin aikatauluun tuleekin joku muutos, se ei koske meitä, sillä lapselle kelpaa vain äi-ti. Varhaiset aamut eivät jakaannu edes viikonloppuna, sillä vain äidin kanssa voi katsella Teletappeja. En valittaisi, jos olisin oikeasti yksinhuoltaja, mutta kun en ole. Ruokakuntamme aikuisvahvuus on kaksi täysi-ikäistä.

Yöunistani en kuitenkaan ole aikonut pihistää. Se meistä joka päivisin kuluttaa sohvaa tyhjässä ja hiljaisessa kodissa, saa pitää neliöt asuinkunnossa. 

Sitä odotellessa...

Vaikeaa

Kyllä on vaikeaa olla nainen. Ja varmasti vielä vaikeampaa olla naisen mies. Mitään ei mies tee oikein, ei edes ole oikein. Myönteisiä ajatuksia ja seikkoja teoista ja olosta pitää hakemalla hakea, vaikka oikeastihan mies tekee, yrittää ja varmaankin hipsii hiljaa seinänvieriä pitkin myrskyjä välttääkseen.

Kesälomalla kaikki oli helpompaa, aurinkoisempaa, toimivampaa. Työkö tämän naisen mielen myrkyttää?

Arki

Taas se alkoi, meidän arki. Koutsi illat töissä, me I:n kanssa kotona - tai milloin missäkin. Tämä viikko ainakin on juostu paikassa jos toisessakin. Valoisalla ja kesäisellä tämä vielä menee suuremmitta tuskitta, mutta annapa olla kun illat pimenee, lokakuu vaihtuu marraskuuksi, taivas ja asvaltti ovat saman värisiä. Kotia valaisemaan eivät riitä olemassaolevat watit. Olohuoneen katosta puuttuu edelleen valaisin. Sopiva maksaa liikaa, epäsopivia ei ole ollut aikaa käydä etsimässä. 

Yksin jos olisin, voisin käpertyä hämärään; hämyiseen kynttilänvaloon viltin sisään sohvan nurkkaan, niin kuin kirjoissa on tapana tehdä. Ja joskus tein minäkin. Ehkä taas joskus teen uudelleen.

Takatummennukset

Sitten kun, tai ehkä joskus kun minulla on varallisuutta hankkia auto niillä lisukkeilla, joilla itse haluan, myös meillä on laseissa tummennukset. Varsinkin lapsen kanssa äärimmäisen kätevät, eivätkä enää yhtään liian coolit tai elvistelevät.

Niin, ei, meidän autossa ei ole tummennettuja takasivulaseja, ja ei, en teippaa niihin myöskään minkäänlaista himmennintarrakalvoa. Meillä on vain imukuppiläpyskät, jotka peittävät ehkä 2/3 ikkunasta. Siksi huppari on hyvinkin kätevä ripustaa aurinkoverhoksi: on hihaa kaksin kappalein ja huppua, narujakin. Kokeiltu on, monen monituista kertaa.

Mutta kyllä, meidän autossa on onneksi ilmastointi. Ja se toimii.

Yksi yhtä ja toinen toista

Operaatio puvuston funktionaalistaminen koko aimo kolauksen shoppailtuani kaverin vaatekaapilla – ja pääkaupungin putiikkialessa.

Vintillä on hyvässä tallessa iso laatikollinen käypää vaatetta lepäämässä – tai odottamassa kirppari-innostusta. Siksi hetken jo näytti siltä, että vaatehuoneessa on väljää...

Mustat kapeat housut ovat edelleen hankkimatta. Sen sijaan mukaan on tarttunut mekko, hame, tunika ja vaihteeksi taas yksi paita lisää. Hyvällä alennusprosentilla tietenkin. 

Jälleen kerran olen matkalla yksi yhtä ja toinen toista -linjalle. Hyllyt täynnä keskenään epäsopivia vaatekappaleita.

Pehmeä pää

Älykkäiden ihmisten seurassa sitä tuntee hetken itsekin olevansa älykäs. Sitten toteaa hiljaa, että ei ole lukenut kokonaista romaania vuoteen, kahteen. Aikakauslehdistäkin katselee kuvat. Kesken on Finlandia-palkittua, Nobel-palkittua ja muuten korkeaksi todettua. Niissä on kuitenkin niin alakuloinen pohjavire, ettei niihin tee mieli tarttua. Kärsimystä, ahdistusta, päihdeongelmia, miestappoa, kipeää äitisuhdetta – mihinkään en saa otetta. Ehdotus chicklitistäkään ei houkuta. Mikä minua vaivaa?!

Äitiys. Se on pehmittänyt aivot ja sietokyvyn.